Alku

Vuorokausi vaihtui äskettäin elokuun ensimmäiseksi, ja samalla alkoi minun taipaleeni kohti hoikistumista. Tavoite on asetettu vuoden päähän, nyt ei hötkyillä. Sitä tietysti luulisi, että kun on ollut suurimman osan elämästään pulska, haluaisi päästä tavoitteeseen mahdollisimman nopeasti, mutta eipä se ole ennenkään onnistunut. Liika kiire johtaa vain siihen, että suunnitelmat elämäntapamuutosten suhteen ovat aivan epärealistiset, ja varsin pian ne sitten lentävätkin roskikseen - tyhjien sipsipussien ja suklaakääreiden sekaan.

Mikä sitten on se alkupiste, josta lähdetään liikkeelle? Ikää on lähemmäs 30v., pituutta 168cm, ja painoa (parin päivän takaisen punnituksen mukaan) noin 83 kiloa. Painoindeksi on 29.4, eli selvästi ylipainon puolella. Numerot ovat kuitenkin vain numeroita, tärkeintä on se, miltä tuntuu. Ja nyt ei tunnu hyvältä. Ylimääräiset rasvakerrokset aiheuttavat tukalan olon, peiliin katsominen vetää mielen matalaksi, vaatteita ei voi valita mielensä mukaan. Noin niin kuin päällimmäisenä. Kiteytettynä, liikakilot ja niiden murehtiminen vievät aivan valtavasti energiaa, joka on sitten poissa elämästä nauttimisesta.

Olen ollut pullero parikymmentä vuotta. Yhtä kauan olen kärsinyt siitä. Muistan jo ala-asteella raapustaneeni lukolliseen päiväkirjaan laihdutussuunnitelmia, ja kun niistä ei koskaan oikein tullut mitään, päädyin yläasteikäisenä horjumaan syömishäiriön partaalle. Läheisen ihmisen avulla pääsin siitä yli, mutta tähän päivään mennessä en ole onnistunut luomaan tervettä suhdetta ruokaan ja omaan kehooni. Ja se on nyt tavoitteena.

Luin juuri blogia, jonka kirjoittaja on laihduttanut huomattavan määrän ja onnistunut pysymään ihannepainossaan jo viisi vuotta. Hän kirjoittaa tajunneensa jossain vaiheessa, etteivät iänikuiset dieettiohjeet ja liikuntasuunnitelmat ole se, mitä laihtumiseen tarvitaan - hän oli kyllä lukenut ne samat ohjeet ja suunnitelmat lukemattomia kertoja, ja tiesi tasan tarkkaan miten pitäisi syödä ja liikkua. Ongelmana oli vääristynyt suhde ruokaan, se, miten hän koko ikänsä oli käyttänyt ruokaa lohdukkeena ja negatiivisten tunteidensa tukahduttajana. Saatoin täysin samaistua hänen tekstiinsä. Kyllä minä tiedän, miten pitäisi toimia laihtuakseen. Kaikesta tietomäärästä vain ei ole mitään apua silloin, kun alakulo iskee, ja pureminen ja nieleminen tuntuvat ainoalta ulospääsyltä. Eikä paha mieli välttämättä ole edes edellytys ylensyömiselle, tottumus on toinen luonto ja yleensä kun saan jotain hyvää eteeni, minussa herää jokin hallitsematon refleksi joka saa tyhjentämään kipot ja kupit viimeistä tilkkaa myöten. Kohtuullinen syöminen aiheuttaa jopa turvattomuuden tunnetta. Ehkä syy on osin biologinen, kivikautiset aivot kehottavat hamstraamaan nyt kun siihen on mahdollisuus. Vaan kun nykymaailmassa jokainen ateria ja oikeastaan jokainen hetki on mahdollisuus hamstrata, aivot täytyy ohjelmoida tuntemaan tyytyväisyyttä kohtuudesta.

Tämä painonpudotusprojektini ei siis todellakaan tule olemaan pelkkää kalorien laskemista (en itse asiassa aio laskea ensimmäistäkään kaloria) tai sykkeiden tiirailua. Se on ennen kaikkea matka itseeni, siihen vuosien aikana kertyneeseen pahan olon möykkyyn, joka saa minut kohtelemaan itseäni kaltoin vaikka minulla ulkoisesti olisi varsin paljon syitä olla tyytyväinen ja onnellinen. Sillä tämä nykyinen olomuotoni on heijastus siitä, miltä sisäinen maailmani näyttää, ja tällä hetkellä melko vallitsevana tekijänä on itseinho. Tyytymättömyys itseäni kohtaan, hyvin monella tasolla. Se ei kuitenkaan johdu siitä, etten esimerkiksi saisi asioita aikaiseksi, vaan siitä, ettei minulle tunnu riittävän mikään. Olen itseäni kohtaan melkoinen orjanpiiskuri, ja vaikka mitä tekisin, ilkeä ääni päässäni ilmoittaa että olen laiska surkimus kun en tehnyt vielä enemmän. Olen alkanut ymmärtää, että tie onnistuneeseen painonpudotukseen (ja onnelliseen elämään) voi käydä vain itseni arvostamisen kautta. Haluan muuttaa päässäni pyörivän nauhan, joka hokee, etten ole hyvä ja arvokas ja yhtä merkittävä kuin muut. Haluan antaa itselleni luvan olla tyytyväinen itseeni, arvostaa itseäni, ja olla juuri niin suurenmoinen kuin ikinä voin olla. Tiedän, että minussa on valtavasti hyviä puolia ja potentiaalia, tiedän, että minulla on paljon annettavaa kanssaihmisilleni. Minä vain pidän sitä lukittuna ahdistuksen ja itseinhon takana, negatiiviset ajatukset itsestäni lamauttavat minut henkisesti ja saavat sitten tukahduttamaan tuskan syömällä. Ja ylipaino luonnollisesti vaikuttaa suuresti ahdistuksen ja itseinhon määrään, joten noidankehä on valmis.

Vaan minäpä aion murtaa sen noidankehän. Käyn siihen käsiksi kahdelta suunnalta: opettelemalla todella nauttimaan ruuasta, ja opettelemalla pienin askelin arvostamaan itseäni. Sillä minä olen hyvä, ja minä olen riittävä, ja minulla on täysi oikeus näyttää hyvältä ja tuntea oloni hyväksi - niin fyysisesti kuin henkisestikin.